Sinä tapaat katsoa asioita silmiin. Minä haluaisin paeta ja väistellä loputtomiin. Sinulla on vaalea tukka ja hymysi on suloinen. Minun tummat hiukseni kehystävät kalpeita kasvojani. En jaksa.
Koululta kotiin on alle kilometri. Silti se tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Silmissä vilisee opettajien tuimat katseet, kun en jaksa opiskella.
Kotona ahdistun vaan enemmän, vaikka koulu on pahin ahdistusta lisäävä paikka. Joskus hymyilen siellä, kohteliaisuudesta tai omasta halustani. Joskus se on omaa haluani miellyttää toisia, hymyilemällä. Olemalla kohtelias. Kun hymyilee. Että kaikki on hyvin, älä sinä vain huolestu ja ala pohtimaan ongelmiani.
Kummallista on se, että vaikka haluan palavasti auttaa toisia ja kykenenkin siihen, en pysty auttamaan itseäni. Vai miksi muuten makaisin yhä tässä suossa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti