Jokapäiväisessä arjessa on asioita, jotka muistuttavat jatkuvasti miehestä ja siitä että hän oli täällä vielä viikko sitten. Terassille on unohtunut oluttölkki johon mies tumppasi iltatupakkansa. Lakanat tuoksuvat yhä hänelle, tai sitten vain kuvittelen. Tänään uskalsin heittää pyykkiin paidan, joka päällä nukuin miehen kainalossa.
Kerran päivässä saan yhteyden mieheen. Tänään juttelimme puoli tuntia. Keskustelut kulkee aina samaa rataa: hei mitä kuuluu, mitä teit tänään, mitä suunnitelmia on huomiselle. On ikävä ja ajattelen sinua. Sitten sanotaan hyvät yöt ja vielä että on ikävä.
Ja nyt minä itken. Itken koska olen mennyt antamaan tälle ihmiselle niin suuren merkityksen mun elämässä. Enkä voi kuitenkaan olla hänen kanssaan. Elämä tuntuu näinä hetkinä oikeasti toivottomalta. Mitä vittua minä teen.
Enkä haluaisi olla Suomessa enkä opiskella tuolla. Samaan aikaan on hienoa olla ammattikorkeakoulussa ja tutustua uusiin ihmisiin ja päästä eteenpäin elämässä.
... olen päässyt takaisin salille ja yritän pudottaa 5-6 kiloa jotka olen kerännyt täytettyäni 18vee. Ei kai se niin vaikeaa ole, kun vähentää juomista (ja täten siitä seuraavaa mässäilyä) ja kuluttaa viisisataa kaloria salilla muutaman kerran viikossa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti