vielä

Kiitos taas kommenteista :)

Terapiassa oon siis käyny ennenkin, nuorten jossain avohoitomestassa tai jotain. Se on mulle tuttua mut vaikeeta puuhaa. En pysty olemaan niille tädeille oma itseni. Oon kokeillu puhua monelle eri ihmiselle, mutta kun ne on tuntemattomia... ja nimenomaan työntekijöitä. Ne ei ole ollenkaan inhimillisiä. Ne on niin kaukana mun elämäntilanteesta. Tai jos voi edes sanoa, että mulla joku elämäntilanne olisi. Itse tapaan vähätellä mun ongelmia, tai oikeastaan pitäis sanoa "ongelmia" (ehkä tää on just se syy miksi mä en ole oikeen autettavissa). Tai sitten mä joudun odottamaan puheille pääsyä niin kauan, että yhtäkkiä unohdan kaiken sen mistä mun on pitänyt kertoa, ja alankin jauhaa jotain ihmeellistä paskaa. Ehkä se on kans joku defenssi etten joutuis käsittelemään vaikeita asioita, kohtaamaan tunteita ja pelkoa ja kaikkea...

Niin, mun pitäis tosiaan soittaa terveydenhoitajalle. En saa sitä tehtyä. Ehkä huomenna.

Ehkä jos saan lähetteen jonnekin paikkaan, voidaan siellä sitten puhua asiantuntijoiden kanssa lääkityksistä ahdistukseen tai masennukseen... Mulle muuten tuli eilen paniikkikohtaus taas, kun olin yöllä yksin kotona ja isillä vaan kesti ja kesti kotiintulo. Päätin sitte lähteä kaverille yöksi, kun en olis kuitenkaan pystyny nukkuu koko yönä yksin. Ihme että pääsin sängyltäni ylös, kamat pakattua. Jostain sain järkeä vielä sen verran, että pakotin itseni portaat alas ja ovesta ulos...Yleensä en pysty liikkua jos paniikki iskee kun oon yksin kotona.

Mä oon tajunnut, että voin näyttää ihan ookoolta kun pukeudun tietyllä tavalla. Legginsit, toppi ja päälle vähän löysä t-paita tai 3/4-hihanen. Aion alkaa ostaa ainoastaan vaatteita, joissa oikeesti näytän kivalta, enkä vaatteita jotka näyttää kivalta.

Mut kyllä mä haluaisin laihtua. Niin kovasti. Äiti ei tykkää jos en syö. Lauantaina söin ehkä 100 kaloria ennen kun äiti sano etten oo syöny mitään tänään ja et mun pitäis syödä. Puolustauduin sillä, että söin kampaajalla babyporkkanan ja äiti nauroi. Sen jälkeen oonki syöny taas aika normaalisti. En halua olla pyöreä ja onnellinen. Haluaisin olla onnellinen. Sen pyöreän voisin pudottaa pois matkasta. Mutta niin se vaan taitaa olla mun osalta, että mä olen peruspulliainen, pyöreä, pömppö. Ahdistaa kuvitella että jonain päivänä mä en ihan oikeesti enää muista mitään rajotuksia, nytkin syön niinku mulla ei olis mitään huolta painoni suhteen. Onko mielen hyvinvointi tosiaan sen arvoista, että mä voisin luovuttaa laihduttamisen? Siis tämän kamalan pakkolaihduttamisen ja itseni vihaamisen, tämän kaiken mitä vihaan mutta jota rakastan, joka tuo mulle turvaa, joka voisi ehkä joskus tuoda mulle onnen.