isä

Mua stressaa. Uusi jakso alkoi tänään ja mulla on seittemän kurssia... Onneks kaksi näistä seittemästä kurssista on rentoja ns. ylimääräisiä kursseja, jotka tarvitsen vain saadakseni sen 75 kurssia kasaan. Kurssien määrän takia terapia-ajat ei oikein osu hyville kohdille, joten välillä tulee sen takia poissaoloja. Se ärsyttää, koska se on aina 1 poissaolo pois mun omalomista :D Tänään olin terapiassa klo 16, ja arvatkaa ärsyttääkö että terapia on tollain pitkän koulupäivän päätteeks, kun haluais vaan mennä kotiin löllimään... plus et menin vielä hoitamaan lapsia kuuden maissa.

Tajusin etten oo kirjottanut noin 1,5 viikkoon, mutta ei mulla kai oo erityisemmin ollut asiaakaan. Tänään on kuitenkin asiaa. Viime aikoina mun ja isän välinen suhde on ollut pinnalla mun mielessä. Varsinki tänään, sillä kun olin lähdössä terapiaan ja kysyin autoa lainaan, isäni tokaisi siihen että "sä et koskaan puhu mulle mitään paitsi jos haluut jotain". Se tuntu tosi pahalta. Onko tilanne oikeesti mennyt niin pahaksi? Ehkä se on.

 

kun mä olin pieni, me oltiin hyviä kavereita

Närpin isääni monista asioista. Siitä miten se syö, miten se puhuu, eniten siitä että se ei ole läsnä ja on hirveän hajamielinen. Se tuntuu pahalta ja kadun sitä, mutta toisaalta osa musta sanoo että mulla on siihen täysi oikeus. Koska isä on torjunut mua niin monta vuotta olemalla poissaoleva ja sillä ettei se koskaan kuuntele mua. Sanalla koskaan tarkoitan suurinta osaa ajasta.

Kun isä tulee mun luo sössöttäen kuin vauvalle, että "mitä kuuluu pikkupikkulapsi" ja yrittää halata mua, mä vaan ärsyynnyn ja pakenen tilanteesta. Oon vasta havahtunut siihen, miten paljon oon etääntynyt siitä. Eikä se ymmärrä sitä. Se ei koe meidän suhteen viilenneen, tai ainakaan se ei näe olevansa itse yhtään osasyyllinen siihen.

Tätä on jatkunut kuukausia, ja se tuntuu vain voimistuvan. Myönsin viimein vihamieliset tunteeni isää kohtaan terapiassa ehkä viime syksynä. Vaikka ehkä olenkin tuntenut näin jo pitempään... Olen miettinyt, johtuuko nää tunteet siitä, että isä on mies ja mulla on jokin miesahdistuskausi meneillään (ahdistun ollessani fyysisesti isää lähellä). Oon pohtinut, syytänkö isää turhaan tunteistani sitä kohtaan. Mutta se on oikeasti niin poissa, eikä huomioi.

 
Suurimman osan ajasta musta tuntuu siltä, ettei asioita voi muuttaa. Että mä en edes halua muuttaa asioita. Mua ei kiinnosta, en välitä. Isä ei ole kiinnostunut musta, joten mäkään en ole siitä. En jaksa vinkua huomiota, kun en sitä kuitenkaan saa.

Tänään mä kuitenkin itkin terapiassa asiasta. Ja myönnyin itseni kanssa siihen, että jos se olis mahdollista, niin voisin palata läheiseksi (tai ainakin tulla läheisemmäksi) isän kanssa. Jos isä antaa mulle aikaa ja huomiota, niin ehkä mä alan taas välittää siitä enemmän, ja kertomaan sille enemmän asioita, ja lakkaan kantamasta kaunaa. Isän pitää tulla ensin mua vastaan, sillä se on tyrmännyt mut niin monta kertaa olemalla poissaoleva. Mutta mistä isä tietää mitä tehdä, ellen kerro?