miten siitä tuli tällaista

Kaikki meni pieleen. Musta tuntuu ihan paskalta. Mun kaverit tuntu salaavan niiden yhteisiä viikonloppusuunnitelmia. Jotenkin ne puhu siitä mun läsnäollessa ja kysyin, mitä ne suunnittelee. Hetken hiljaisuuden kuluttua ne kertoo. No, eihän mua ole pyydetty mukaan. Pieni mustasukkaisuuden tunne kouraisee vatsanpohjaa. Ja pelko. Enkö vieläkään ole mukana? Ei, ei saa olla lapsellinen, ei saa olla oksettavan epävarma itsestään. Ne nyt vaan menee tollasella porukalla. Totean, että vähän kiva. Yritän hymyillä uskottavasti. Mua pyydetään mukaan syömään, mutta ei huvipuistoon. Ymmärrän kyllä, se on jonkun firman tapahtuma ja sinne oli rajallisesti lippuja. Ei mulla ole rahaa mennä syömään. Äitilläkään ei ole.

Oon kinastellut äidin kanssa viime päivinä. Äiti on mulle kauheen tärkee. Nyt se suuttu mulle siitä kun kysyin voinko mennä kouluun/terapiaan/viemään leffan takaisin huomenna autolla. Tai ei ihan siitä. Pitkä tarina. Mua itkettää ja mulla on niin paha olla. Musta on viime päivinä tuntunut siltä et mä vaan valun takaisin kohti pohjaa. Että mä en voi oikeesti parantua. Loppujen lopuksi mut löydetään ja uppoan taas. Mä en halua myöntää terapeutille että musta tuntuu pahalta. Mä en halua myöntää kellekään sitä. En haluaisi edes kirjoittaa sitä teille. Mullahan alkaa työtkin torstaina. Nyt pitää mennä hyvin. Pitää jaksaa, valkolakkikaan ei ole enää kaukana - joulukuun alussa minäkin pääsen juhlimaan hetkellistä vapautta.

Mun naama on ihan märkä ja suussa maistuu suola. En jaksa niistää joten joudun hengittämään suun kautta. En jaksa. Miten musta taas tuntuu, etten mä vaan kuulu tänne. Kaikkien kavereiden kanssa tulee joskus jotain ongelmia. Jossain kohti kaikki alkaa ärsyttää, sitten vituttaa ja haluisin vaan kadota. En mä nyt halua tätä tunnetta, mut se tulee silti.

Miks pitää yrittää päästä kaiken yli kun niin ei koskaan kuitenkaan käy. Vaan aina mä palaan tänne.

Äiti on mulle niin tärkee. Kumpa se vaan halais mua, muhun sattuu niin paljon. Voisitko äiti halata ja silittää mua.