Kuolema - se tavoittaa jokaisen.
Voi kunpa olisi jokin vaihtoehto. Tiistai-illasta lähtien olen meinannut kuolla ahdistukseeni, en minä halua kuolla, en halua jättää tätä maailmaa.
Äiti sanoo että nämä pelot liittyvät siihen, kun mulla menee kaikki nyt niin hyvin. Pelkään, että menetän kaiken...
Mutta pelkään väistämätöntä. Sitä yhtä Suurta, jota ei voi estää tapahtumasta. Sitä, joka koittaa lopulta kaikille. En halua, että niin käy minulle (enkä kyllä muillekaan). En kestä ajatusta siitä, että minä en ole enää tietoinen - en näe, tunne, koe, muista, ymmärrä. En ehdi edes ymmärtää, että olen kuollut.....
Jostain luin, kun ahdistuneena googlasin, että pitäisi luottaa siihen että luonto hoitaa hommat. Esimerkiksi kun joku käy lähellä kuolemaa, hän näkee ja kokee asiat ikään kuin hidastettuna. Olo on jotenkin seesteinen, kehossa virtaa muun muassa adrenaliini helpottamaan oloa. Miksi siis pelätä kuolemaa, kun tuskin kärsii viime hetkillään kovin? Toinen luonnon kikka on luonnollinen kuolema - sitä ehkä osaa jo odottaa, ja vanhana oppia hyväksymään tulevan. Haluaisin lohduttautua näihin ajatuksiin, vaikka en oikeasti haluaisi ikinä hyväksyä kuolemaa.
Toivon, että kuoleman jälkeen olisi vielä jokin välitila. Toisaalta tiedän, ettei niin ole. Tai ehkä pelkään, ettei ole? Ehkä tämä on minulle uskonpuutteen hetki, kriisi ja taitekohta elämässäni, jonka päättymiseen vaaditaan uskoa johonkin suurempaan voimaan. Että meillä olisi tällä planeetalla jokin suurempikin merkitys. Mutta pessimistisyydeltäni en jaksa uskoa mihinkään sellaiseen, helpottavaa se kyllä olisi. Ajatella ja oikeasti uskoa elämään ja kuolemaan ja sen jälkeiseen "elämään" - siihen, että tässä kaikessa on oikeasti joku järki, eikä me vaan eletä päivästä toiseen väistellen väistämätöntä, kunnes se lopulta koittaa. Se tuntuu niin järjettömältä ja ahdistavalta.
kunpa oikeasti voisikin valita....
Nämä ovat niitä asioita, jotka ovat nyt kolme päivää olleet viimeisinä mielessä illalla ennen kuin nukahdan, ja heti ensimmäisenä kun herään. Sama levy pyörii päivästä toiseen ja välillä uhkaan saada paniikkikohtauksen. Toisinaan tuntuu, että kuolen tähän paikkaan, sillä en kestä elävän lopullista kohtaloa. Tuntuu jopa masentuneelta ja turhautuneelta. Hetkittäin ajattelen ja tunnen, ettei elämässä ole järkeä sitten tehdä yhtikäs mitään. Ja miksei sitä vaan lähtisi jo nyt kun kuitenkin joutuu lopulta katoamaan vuosien uurastuksen jälkeen.
Yritän päästä irti tästä saman toistamisesta päivästä toiseen. Koen, että ahdistus rajoittaa jo nyt elämääni. En pysty päästämään kunnolla irti ja nauttimaan kaikesta, kun koko ajan vallitseva ajatus ja kokemus on kuolemanpelko. Tuntuu, että ei ole mitään järkeä olla innoissaan mistään kun sitten lopulta menettää kaiken. Päässäni pyörähtää usein ajatus siitä, miten muut (ja minä itse) jaksavat tohista kiireistä arkeaan jossa ei ole tarpeeksi aikaa niille ihanimmille ja tärkeimmille asioille, kun lopulta kuollaan. Eilen tuijotin ihmisiä kaupungilla ja mietin, että ajatteleekohan kukaan heistä ikinä näin syvällisesti koko asiaa. Onnellisia ovat, jos eivät.
Nyt menen unten maille - ainoaan paikkaan, jossa saan olla rauhassa tältä todellisuuden piinalta..
3 kommenttia:
Jos ei tietäis että joskus the day will come, eläisit todennäköisesti niin että "kyllä huomennakin ehtii" eläisit tekemättä mitään. Mutta kun tietää mikä meitä kaikkia odottaa joskus vielä, se saa sut elämään, tekemään valintoja - elämä tuntuu ihan oikeasti elämältä. Faktahan on että myös kaikki läheiset joskus kupsahtaa, olis siis kamalaa jäädä tänne yksin tallustelemaan. Myös kun tavallaan tietää että joku toinen jossain vaiheessa ei ookkaan siinä se saa sut nauttimaan sen toisen seurasta enemmän ja välittämään siitä toisesta enemmän.
Ite oon iha toivoton ahdistumaan tän aihepiirin aiheista, ku mielikuvis on niin vilkas. Mutta yritän ajatella tän niin, että ilman tota "kuollaan vielä joskus"-faktaa ei välttämättä mikään tuntuis miltään nytten. Että kuolema ja sen pelko ei pitäis nähdä vääjäämättöänä loppuna ja pahana, vaan potkuna persuuksille jonka ansiosta koetaan tätä kaikkea kivaa ja ihanaa (ja välillä ei niin kivaa).
stemppiä ihana!
t. M
<3 oot niin oikeessa.....
onneks tänää ja eile ollu paljo parempi olla.
yritän nyt vaa olla ajattelemat tota sillai. ahdistavasti. ja elää indeed!!
:) hali ja kiitos <3
Hei. Eksyin blogiisi sattumalta, enkä ole lukija; mutta olen pohtinut näitä asioita elämässäni todella paljon ja läpikäynyt ison kriisin itseni kanssa asian vuoksi. Enkä vieläkään koe olevani mitenkään valmis sen kanssa. Mutta jos haluat puhua tästä, niin laita spostia merituulia.aalto@gmail.com. Oon miettiny asioita niin paljon että ajatuksia ois ihan mielenkiintoistakin jakaa, ja ehkä löydät polkusi vielä :)
Lähetä kommentti