57,9kg

2 kuukautta mä oon nyt kärvistellyt ruoan ja liikunnan suhteen. Alkuun mä liikuin ihan törkeesti ja myös söin ihan kamalia määriä. Sitten liikkumiset alkoi olemaan kuosissa, eli n. viitenä päivänä viikossa tein jotain muutakin kuin kävelin kouluun ja takasin. Lisäks syömisiin alko tulemaan jotain järkeä.

Nyt sitten vajaan kuukauden ajan mun päässä on yhä enemmän pyörinyt vaan ruoka. En oo tajunnut harrastaa liikuntaakaan paljon yhtään. Onneks tässä jaksossa on koululiikuntaa kolmesti viikossa, ja oon lisäks pyöräillyt poikaystävän luo aika monena päivänä. Eli se n. 1500 kaloria per viikko kulutettu.

Viimeiset kolme päivää on mennyt ihan penkin alle ja ne on laskenut mun motivaatiota ihan törkeesti. Joka kerta kun oon ahminut yli 200 kalorin edestä, mulle on tullut niin kamalan huono omatunto, että on melkeinpä tehnyt mieli kuolla. Oon mennyt ihan paniikkiin, enkä ole tiennyt mitä tehdä. Motivaatio liikuntaankin on laskenut koska tästä on tullut tämmöstä pakkomielteistä touhua, vaikka aluksi päätin, että yritän ainoastaan hankkia positiivisia liikuntakokemuksia - niitä kun ei kamalasti ole varsinkaan nyt kun lopetin tanssinkin.

Tänäänkin ahmin koska olin niin nälissäni. Joudun nyt todeta, että oon miettinyt liikaa ruokaa. Tästä on tullut mulle pakkomielle. 2468-dietti ei ainakaan juuri tällä hetkellä vaan onnistu, mun on pakko lakata vaatimasta itseltäni jotakin mikä ei onnistu vaikka kuinka yrittäisin. Mulla ei vaan ole riittävää itsekuria, that's it.

Poikaystävä takoi tänään järkeä mun päähän ja huomenna aion syödä kunnolla aamulla ja koululounaalla. En kuitenkaan aio suurentaa annoskokoja siihen mitä ne oli ennen, vaan pyrin pitämään koko ajan itselläni melko selkeät rajat. Ja ennemminkin pienentämään annoskokoja.

Mun pitää antaa nyt itselleni aikaa, laihdutuksessa ei pitäisi olla kiire. Kai se on ihan normaalia syödä yli 400 kaloria päivässä? Kai mä voin sallia itselleni jopa 500-1000 kaloria päivässä? Ja sitten liikkua, kun tekee mieli. Onko tästä pakko tehdä tämmöistä pakkopullaa?

Kyllä syömishäiriö olisi tavallaan tervetullut mun elämään. Pitelemään mua kurissa ja kauniina. Mutta en mä toisaalta halua sairastua. Eikä mulla ole siihen tarvittavaa itsekuriakaan.

Anteeksi. Pyydän anteeksi itseltäni. Koska kaiken tämän sanottuani mua vituttaa yhä ihan hirveesti. Syömiset ja luovuttaminen ja kaikki. Mutta tänne kirjottelen yhä onnistumisia/epäonnistumisiani.