Syömiset on mennyt ihan päin helvettiä mutta viimeviikolla olin ulkomailla ja kävelin joka päivä ihan kamalasti. Tai ainakin uskon että se on vaikuttanut, koska mun maha ei ole niin turvoksissa kuin luulis, kaiken sen vehnän ja muun paskan jälkeen...
En oo siis jaksanut kirjottaa koska ei oo ollut mitään uutta raportoitavaa: kaikki menee kuten ennenkin, tai siis ei kyllä mene, lopetin laihduttamisen jostain syystä. Poikaystävä puhui ympäri tai jotain. Oon käynyt siellä terkkarilla kyllä, mutta en oo pystyny kertoo sille kaikkea minkä haluaisin kertoa. Toisaalta en halua, en halua sääliä. Se vaikutti aluksi niin mukavalta mutta tänään se sanoi, että mulla on kaikki hyvin, ettei mun tarvitse pelätä kun menen kotiin ja että mua ei laiminlyödä tai käytetä hyväksi. Jokin siinä sai mun sydämen sykkimään hetkeksi kovempaa. Mutta mä en halua kertoa, aikuiselle ihmiselle, mitä jos siihen reagoitaisiin ihan oikeasti.
Ja mua ahdistaa, vihaan itseäni kun oon käynyt siellä vinkumassa ja mankumassa, kun se terkkarikin sanoi että
mulla on kaikki hyvin, jotakin puuttuu mutta perusasiat on kunnossa.
Haluaisin vaan lopettaa käymästä siellä, varsinkin tämänpäiväisen käynnin jälkeen. Ihan sama vaikka kaikki paska pysyisi mun sisällä. En mä kuitenkaan löydä lohtua tästä maailmasta. Kerroin senkin tänään, terveydenhoitaja kysyi, että mistä sitten. Tuskin mistään. Ja mun tekee taas mieli satuttaa itseäni, jos sen vaan voisi pitää salassa kaikilta, mä en halua psykiatriselle, mä en halua avohoito-ostastolle, en mihinkään en yhtään mihinkään.
Haluan pienemmäksi, mutta nyt otan iisimmin. Tämän sanottuani mua ahdistaa entistä enemmän.
Miten mä pystyn siihen? Kuinka paljon mun pitää taas alkaa rajoittaa syömistä ja stressaamaan kun en jaksanutkaan lähteä lenkille? Ehkä mä aloitan vaan herkkujen jättämisestä, tai ehkä tämäkin alku tyssää tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti