Day 2.

800 calories and 61,2kg (300g off from yesterday)
35 minutes of biking

En ota treenailua nyt todellakaan yhtään tosissaan niin kuin viimeksi. Ekat 2 kiloa lähtee ihan pelkällä ruokailutottumusten muuttamisella siihen mitä ne oli aiemminkin. Oon nyt painavimmillani, yli vuos sitten painoin ehkä viimeks yli 60 kiloa. Inhottaa.
Otan nyt iisisti myös sen takia, että mua ahdistaa ja masentaa koko ajan enkä oikeastaan pysty parempaan. On jo ihme, että oon pystynyt vähentämään syömisiäni, ja valitsemaan pyöräilyn junan sijaan. Juu, pitää vähän kehua itseä että jaksaa varmasti tulevaisuudessakin.
Huomenna taidan käydä salilla kaverin kanssa, uimaankin voisin mennä muuten jos kirkkaanpunaiset arvet ei koristelisi mun rannetta. Salilla sen voi sentään peittää pitkähihaisella.

Tajusin tänään, etten edes erityisemmin pidä rannalla lokoilusta tai auringonotosta. Saan siitä päänsärkyä ja liika kuumuus ahdistaa. Joten mua on senkään takia ihan turha yrittää nähdä rannalla ens kesänä - hyvä vaan, ei tarvii potea huonoa omaatuntoa siitä että pilaisin jonkun päivän esittelemällä järkyttävät kinkkuni hietikolla. Mökillä kavereiden kanssa aion istua varjossa korkeintaan sortseissa, kun toiset ottaa aurinkoa. En mä kehtaa...

Olin poikaystävällä aika myöhään, olisin halunnut jäädä yöksi. Ahdistaa niin paljon olla kotona. Ei sen takia, että mua hakattais kotona vaan joka päivä. Lyömistä ja tommosta sattuu harvoin nykyään, paljon harvemmin kuin lapsena. Vaan koska siellä riidellään, ja vaikka oltaisiin vaan hiljaa, kaikkialla haisee epäonnisuus, surullisuus, masentuneisuus. Ruokapöydässäkin istutaan hiljaa ja se hävettää kun esimerkiksi isosisko tulee kylään. Välillä isä yrittää ottaa onnellisen ihmisen roolin takaisin ja sanoa jotain nasevaa jolla yrittää viestiä jokaiselle, erityisesti "vieraalle", kuinka hyvin kaikki voidaan, erityisesti hän itse.

En saanut jäädä, yritin inttää isälle, kuulin äitin huutavan jotain taustalta. Pikkusisko lähetti tekstiviestin jokin aika ton puhelun jälkeen: "äiti huutaa ja on ilkeä isille niin etten saa unta!!" Ja minä valmiiksi ahdistuneena purskahdin itkuun, tuossahan olen minä itse 10-vuotiaana, tilanne oli aivan sama jo silloin, paitsi että mua lyötiin ja tukistettiin ja nyt siskoa ei. Mä yritin sopia vanhempien riitoja.

Lähdin polkemaan kotiin ja eteiseen päästyäni huomasin koko keittiön olevan täynnä lasinsiruja (ihan hyvä, ainakaan en päässyt keittiöön syömään mitään). Isää ei näy missään, puhelimensa se on jättänyt kotiin. Sisko ja äiti on yläkerrassa, sisko makaa mun sängyssä odottamassa mua. En mä osannut itkeä, en ahdistua. Tuntui niin tutulta ja tavalliselta. Ja sitten mua on pelätty kotona, kun olen paiskonut tavaroita tai käyttäytynyt muuten väkivaltaisesti. Onko ihmekään, että oon tehnyt niin? "Opettele käsittelemään vihan tunteesi muuten kuin raivoamalla ja paiskomalla", sanoo mies, kolmen lapsen isä, joista jokaista on lyöty.

Sekin, kuinka ne pohtii mistä mun yleinen syyllisyydentunto johtuu. Kun usein tuon esille sen (esimerkiksi riitojen päätteeksi tai keskustellessa jostain toisten riidasta), miten asiat on mun vika. No kai mä oon vaan pienestä pitäen, aina lyöntien ja tukistusten, tönimisten ja uhkausten, isojen riitojen ja ovien paukuttelujen jälkeen vaan todennut hiljaa itselleni, että mun vika tämäkin oli, miksen vaan osaa pitää päätäni kiinni. Kunpa minua ei olisi olemassa, kaikilla olisi helpompaa niin.
Tää on oikeastaan helvetin terapeuttista kertoa kaikki tämä. Toivottavasti joku jaksaa lukea, toivottavasti tää hyödyttää samalla jotakuta muutakin kuin mua.

Koulusta sen verran, että reputan ainakin historian ja 95% varmuudella myös ranskan. Huomenna MAB3 ja osaan ratkaista toisen asteen yhtälön, muusta en menis takuuseen. Hyvältä näyttää juu