Enkä mä voi kertoa, en varsinkaan terveydenhoitajalle, en vaan voi. En mä voi ottaa sitä riskiä että se uskoo mua ja että seuraa jotain sossutätejä tai muuta. Ei mitään sellaista. Siitä seuraisi vaan lisää pahaa. Ja kun mä joskus yritin kertoa isälle ja äidille, miltä se on tuntunut, fyysinen rankaiseminen pienestä pitäen. Ne vaan nauroi mulle päin naamaa, kuinka "rankkaa täytyy olla kun vanhemmat on hakanneet veriseksi joka ilta." Ei mitään ymmärrystä omista teoista... mutta mitä mä voin odottaa? Oma vikahan se oli, kun olin edes olemassa, kun olin ärsyttävä, kun päästin ääniä suustani.
Musta jokaikinen lyönti tuntui pahalta, jokaikinen tukistus, jopa ne uhkaukset että "jos et nyt tule tänne viidessä sekunnissa niin raahaan sut tänne tukasta". Mutta ehkä mä silti liioittelen ja mun "pitäisi vaan olla kiitollinen siitä, ettei ne ole tappaneet mua". Kaikesta syytin aina itseäni, idiootti, miksi avasit suusi, miksi.
Puhuin poikaystävälle tästä. Mua ei ole koskaan lyöty kotona, se sanoo ja mä hämmästelen. Todella. Eikö niin tehdäkään joka perheessä? Puhuin isosiskon kanssa tänään, me itkettiin kumpikin. Ei me olla ikinä aiemmin puhuttu tästä.
Painless when I'm cutting in my skin
Queen when I'm beautiful and thin
Razor blade cuts to punish for my sin
Sad when I'm never fitting in
Thin, bony, beautiful, when I eventually win
"Soitan illalla kun menen nukkumaan, okei?"
Ja mä suutun tuostakin, vittu miksi et voi soittaa sitten kun mulle sopii. Olen itsekäs ja haluan kaiken tapahtuvan niin kuin minä olen ajatellut enkä haluaisi koska mä pelkään tuhoavani tämänkin suhteen siihen.
Vaikka rakastan sinua niin mä pelkään rakastaa koska odotan pelolla sitä päivää jolloin ymmärrät viimein, etten mä ole hyväksi sulle, että haluat olla ilman mua. Ja taas mä jään yksin mä oon se joka ei pärjää. Mä oon luuseri ja heikko ja idiootti läskikasa ja vaikka laihtuisin en siltikään pitäisi itsestäni. Mutta yritän silti, kai laihempana ainakin joku toinen voisi pitää musta, nyt musta ei voi pitää yhtään kukaan.
En ole liikkunut vittu. Mutta ainakaan en voi lihoa viidelläsadalla kalorilla.
6 kommenttia:
Mä luulin, tähän päivään ja tähän hetkeen asti, että vanhempien antamat tukkapöllyt, hiuksista raahaamiset ja "piiskat" on normaalia kasvatusta. Ei käynytkään mielessä, että se olisi väärin, ankaraa ja sopimatonta. Tosin mua, esikoista, on rangottu paljon enemmän kuin pikkusiskojani. Ihan hyvä vain. Eivätkä he enää niin tee.
Mutta outoa. Jotain aukeni mulle.
Terveydenhoitajilla on salassapitovelvollisuus, ei ne tuo sossuja kehään eikä kerro vanhemmille, jollet sä itse halua. Puhu siitä. Se keventää sun taakkaa.
the xx on sulonen, kyllä vain n_n
Hitto jos terkkari pettää tolleen ni soita johonki nuorten puhelimeen, sun on pakko tehdä asialle jotain kun se nakertaa sua noin (ja tottakai se nakertaa, kalvaa kunnolla)!
Vaihtoehtoina että kärsit kotona hiljaa lopun aikaa, annat sen kolhia sun itsetuntoas ja vaikuttaa sun persoonaas. TAI teet asialle jotain, ja vaikka asiat meniskin sossuille, se sattuu, mutta uskoisin että lopputulos on valoisampi.
Oikeasti mä en ole viisain henkilö neuvomaan, sä tiedät tilantees paremmin. Mutta en halua, että sä kärsit sun isäs sanoista lopun elämääs, sä voit tehdä siitä lopun.
Mua on blogissa "peloteltu", että se laihduttajan tie ei ole helppo, se ei tuu loppumaan, lopeta vielä kun voit, seuraukset on paskat etc. Mutta silti mun on pakko laihtua. En kestä katsoa itseeni, en kestä muiden koskea. :x Haluan pitää sen lupauksen jonka itelleni tein, että kun saavutan tavoitepainoni, en mene sen ali. En en en. En anna siitä tulla pakkomiellettä, ei luuranko ole kaunis, en halua olla sairas. Sairas ja (alipainoisen) laiha on mielestäni eri asia, siinä on mahdollista olla kaunis.
Tarkotus ei ole sua käännyttää mihinkään, kerroin vain näkemykseni (todella pitkässä kommentissa, varmaan ennätys). Kerro sä omasi, valitse tiesi. (:
Täällä uusi lukija kauhistelee ensinnäkin sitä että sua satutetaan ja sitä että taidan olla aika kamala ihminen.
Olen monesti tukistanut pikkuveljiäni,sanonut monta kertaa jotain että "menetkös sä nyt siitä vai pitääkö mun raahata sut pois?"
en ole koskaan ajatellut teoissani olevan mitään väärää, koska tosiaan myös minua kuten monia muitakin lapsia ympärilläni on tukistettu yms. "pientä".
Onko se sitten kuitenkaan niin pientä? minua se ei ole koskaan haitannut mutta jospa pikkuveljeni näkevät asian eri tavalla?
Tästä päivästä lähtien en enää tukista heitä.
Kiitos kun avasit silmäni.
hirveää että sinua satutetaan kotonasi. Se ei ole oikein =(
Kumpa saisit rohkeutta kertoa asiasta jollekkin joka osaisi auttaa sinua.
Halauksia <33
Jos sä oikeesti päätät, ettei tiettyä painoa aliteta, sä pystyt siihen. Pidät pääsi etkä anna sairauden täyttää sun ajatuksia. Pidetään toisemme järjissä (:
Vastaan noihin sun kysymyksiin seuraavassa postauksessani (jonka on määrä olla täynnä vastauksia uteliaiden kysymyksiin) Ü
Mary, mäkin oon toisinaan purkanut yhtäkkisiä aggressioita pikkusiskooni, mutta se saa mulle niin pahan olon ja ahdistuksen etten enää tee niin ja jos teenkin niin mä pyydän anteeksi. En mäkään aiemmin sitä ajatellut sen enemmän mut nykyään ku oon sinut enemmän tunteideni kanssa, oon alkanu kelaa mun lapsuutta ja tommosia, ja tajunnu miltä se oikeesti tuntuu.
Et sä ole kamala ihminen. Jos sua on rangaistu fyysisesti, on ihan ymmärrettävää että säkin teet niin pienemmälle koska se on sulle ikään kuin oikee toimintamalli. Niin sut on opetettu pienest pitäen. Ja sä olet yhtälailla se väkivallan uhri kuin sun pikkuvelikin.
Aina voi muuttaa tapoja, hyvä silleen jos mun blogi on avannut jotain ovia sun ajatuksissa :) mut tarkotus ei tosiaan oo ollut tuomita ihmisiä, toivottavasti ymmärrät sen... :) kiitos kommentista!!
pingoun: Jep... No mä otan nyt ihan iisisti tän homman kaa, ettei ainakaa kaatuis ahdistukseen ja siihen ettei edisty ollenkaan. Niinku viimeks kävi :) Ainakaan en liho nyt! Keskityn siihen :)
ja kiva.
Meilläki tukistetaan ja tartutaan käsivarresta kipeesti ja tönästään ja huitastaan ja jos sattuu oleen kädessä vaikka lattialasta, ni silläki voi lyödä. Huudetaan pienimmästäki asiasta. Jopa vieraiden nähden huudetaan. En mäkään pienenä osannut arvata, että muiden tavallisissa perheissä ei huudeta ku karhut tai lyödä tai tukisteta. Jotenki niin samaistuin toho tekstiin...
Tuli vaa mielee, ku mäki muka yritin jollekki tätille koulus jutella joistai asioista. Mustaki on ahistavaa olla siinä tätin eessä. En enää luota niihin. Ne kerto heti äitille ja pakotti menemään semmoseen ryhmäkeskusteluun. Ja mua vaa ahisti enemmän. Kaikki ne tätit katto silleen ''ei sua mikään vaivaa''. En vaan aina osannu pukee sanoiks niitä juttuja, varsinkaan ku niitä on niin monta. Mistä siinä nyt sitten osaa alottaa? Muka ammattilaisia...
Lähetä kommentti