anteeksi mä vaan oksensin kaiken tähän ...

Harrastin tänään mitäänsanomatonta seksiä. Ennen sitä pelkäsin ja olin ahdistunut mutta lopulta päätin suorittaa tehtäväni. Miksi se pelotti ja ahdisti? Aina kun mulla on masennuskausi päällä, mua ahdistaa läheisyys, seksi.

Tänään mä olen pohtinut syitä miksi en oikeasti olisi masentunut vaan pelkkä huomiohuora, syitä miksi mulla ei olisi oikeutta hakeutua hoitoon ja toivoa parempaa huomista.
Olen myös miettinyt, millä tavoin vaikutan omasta mielestäni masentuneelta. Mä oon pohtinut sitä että jos en ole 24 tuntia vuorokaudessa masennuksen syövereissä, voinko olla silti pahoinvoiva?

Minut on kasvatettu tässä yhteiskunnassa, jossa vallitsee kovat suorituspaineet. Jo yläasteikäisenä sun elämälläs täytyy olla suunta. Juuri siinä vaiheessa, jolloin useimmat käyvät läpi elämänsä pahimmat identiteetin etsinnän vaiheet. Silloin sun pitäisi jo pystyä keskittymään tunneilla ja korottamaan arvosanojas päästäksesi kouluun, johon haluat, josta on hyvä suunnata taas seuraavaan oppilaitokseen. Silloin sun pitää jaksaa ja jaksaa. Jos sanot, ettet jaksa, kukaan ei epäile henkistä pahoinvointia. Leimataan automaattisesti laiskaksi ja kiittämättömäksi.

Minut on kasvatettu tässä yhteiskunnassa, jossa täytyy vaan pärjätä. Täällä on häpeä myöntää heikkoutensa. Pimeyden kansa voivottelee pimeyttä ja siitä seuraavaa väsymystä ja pientä alakuloa. Ei voi myöntää voivansa henkisesti pahoin oikeastaan ympäri vuoden, silloinkin kun aurinko porottaa täydeltä taivaalta. Joskus ei voi myöntää sitä edes itselleen. Rima avun hakemiselle on korkea. Asioiden täytyy mennä päin hevon vittua ja mahdollisesti huonomminkin, ennen kuin voidaan edes harkita avun hakemista. Asioiden täytyy olla dramaattisia, ennen kuin uskallat avata suusi, ennen kuin uskot että sinua uskotaan.

Minut on kasvatettu tässä yhteiskunnassa, jossa apua täytyy vaatimalla vaatia silloinkin, kun aamulla ei millään pääsisi sängystä ylös, kun tiskit jää tiskaamatta eikä puhelimeen jaksaisi vastata. Siinä vaiheessa, kun sä lopulta toteat, että nyt taitaa olla jotakin vinossa, ja uskaltaudut puhumaan taholle, jonka tulisi auttaa ja tukea sinua, sut torjutaan.

"Mutta sähän näytät noin päällisinpuolin olevan ihan terve ihminen."

"Eihän se tilanne voi niin huono olla, kun tänne asti oot jaksanut tulla."

Tai ehkä lääkäri työntää pilleripurkin kouraan ja käskee olemaan yhteydessä jos tilanne pahenee. Ihminen, joka haluaa kuolla, tuskin palaa kotiinsa kokien että on saanut apua. Nyt minä olen yrittänyt, saisinko jo kuolla pois?

Muutenkin on ihan naurettavaa, miten mielenterveyttä vähätellään. Fyysisistä vaivoista puhutaan, psyykkisistä ja henkisistä ei. Ne ovat salaisuuksia, häpeäpilkkuja. Itsemurhan tehneitä tai sitä yrittäneitä halveksutaan, "kuinka itsekästä". Ne ihmiset kokevat, että ovat vain taakkana muille! Onko itsekästä poistaa itsensä maailmasta, jossa kokee raskauttavansa toistenkin elämää?

Minä tein ensimmäisiä viiltojani jo ala-asteella. Viidennellä luokalla. Koin olevani suuri paskaläjä jonka pitäisi vaan haihtua. Mutta ei sitä päälle päin nähnyt. Riehuin koulussa ja mulla oli paljon kavereita. Olin tavallaan parin vuoden ajan tyttöjoukon "pomo". Kaikki seurasivat mua. Minä olin se jättiläismäinen norsu ja toiset pikkuisia keijukaisia, jotka lipuivat mun vanavedessä. Ehkä ne ajatteli voivansa piiloutua mun taakse kun olin niin iso. Tai kuvittelin olevani.

Kaiken lisäksi minut on kasvatettu perheessä, jossa esirippua pidellään yllä niin kauan kuin vaan voidaan. Perheen sisällä asioista kyllä puhutaan, mutta ulkopuolisille yritetään näyttää hyvää kuvaa. Siksi kai mä olen masentunut ja silti koulussa kuten kuka tahansa muu. Paitsi että minä en voi riisua pitkähihaista vaikka tulisikin kuuma.
Pelottaa jollain tasolla. Että kukaan muu ei tiedä kuin poikaystävä. Ahdistaa sen puolesta. Kyllä mä oon parille kaverille sanonut että huono päivä ja jotain... hmm.

Tänään mä oon nähnyt päässäni kuvia siitä miten tapan itseni. Rakastan junia ja juna-asemia, ja siksi ajattelin pitkään kuolevani junaraiteilla jos vaan voin siihen vaikuttaa. Mutta tänään näin kuvia joissa huusin kotona kovaan ääneen "MÄ EN JAKSA ENÄÄ", juoksin omalle sängylleni ja vedin ranteet auki ja jäin vaan makaamaan sängylle.
Kerroin tämän poikaystävälle. MIKSI?! Miten se oikeen reagoi siihen niin tyynesti? Ja kaikkiin mun itsemurhasuunnitelmiin? Se vaan hymähtää "mm" ja jatkaa mun silittelyäni. Eikö se välitä? Eikö se usko että mä voin näin pahoin? Vai eikö se jaksaisi kuulla...

Alan taas epäillä että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, bipolaarinen mielialahäiriö, maanisdepressio, what ever you call it. Psykoosia on suvussa, sisko on sairastunut psykoosiin ja kaksisuuntaiseen mun ikäisenä. Viimeksi kun mulle tehtiin paperilapulla testi, jonka mukaan mulla olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö, lääkäri ja hoitaja vaan mumisivat että "juu no voihan noita oireen kaltaisia tuntemuksia ja kokemuksia olla ihan normaaleillakin ihmisillä että äläs nyt pelkää oot ihan terve juu".

Ymmärsin muuten eilen. Jos tuntuu, että oksentelee usein ahdistuksiaan ja masistelujaan läheisensä päälle, on jo ammattilaisen avun tarpeessa. Koska läheisenkään ihmisen ei pitäisi olla se joka sua hoitaa ja "parantaa". Se ei siihen pysty, se ei ole sen tehtävä. Mun pitäisi hakea apua, tiedän sen, mutta epäilen itseäni ja koko asiaa. Tää ei ole niin yksinkertaista...