dream on, fattie

Oon eilen ja tänään miettiny semmosta pikku päätöstä, että en enää itse ehdota syömistä muille tai itselleni, enkä syö yksin. Syön vain jos kotona joku tekee ruoan ja kutsuu pöytään tai jos kaverit haluu syödä jotain ja mullakin on nälkä. Taas yksi valinta, joka rauhoittaa mieltä kummasti. Silti mietin jatkuvasti, miten saisin itseni onnellisemmaksi, mitä voisin tehdä nyt jotta voisin kokea kunnolla onnistuneeni. Yritän vaan ottaa iisisti ja unohtaa kaikki 2468-dieetit ynnä muut. Eihän tässä laihduttamassa olla? Vaikka kovasti tekee mieli, samalla joku järjen ääni taistelee vastaan, samoin kaikki mitä kaverit ja poikaystävä on sanonut.

Tää vaan on mun unelma. Tiedän sisimmässäni, että voisin hyvin tyytyä itseeni juuri näinkin. Mutta se on mun unelma! Ja yritän kai taas? Jollain tasolla. Ihan rennosti... Samalla mietin että miten saan itteni pakotettua useammin jumppaan. On jumppaan toisaalta helpompi ja mukavampi mennä kuin esim. lenkille, se ei vaan toimi mulla, en tee siellä ikinä kunnolla töitä.

Taas kolahti, kun äiti tänään sanoi pikkusiskon olevan niin kamalan urheilullinen. Perheemme 10-vuotias kävi aamupäivästä lasten zumbassa ja sen jälkeen ilmoitti menevänsä kaverin kanssa uimaan. Samaan aikaan se ei oo oikeen viime aikoina tuntunu syövän kunnolla. Kyllähän se välillä mussuttelee jotain välipaloja ihme aikoihin mut joskus on monia tilanteita kun sitä yritetään saada ottamaan lisää ruokaa. Se huolettaa mua. Haluaisin sanoa kaikille muille, että "Syökää! Syökää, te ootte niin kauniita noin." Samaan aikaan en haluaisi itse syödä. Syökää te minunkin puolestani.