Kaksi vuotta on pian täynnä siitä ku me erottiin. Ehkä uusi toimiva suhde vois auttaa unohtamaan, ja tuntemaan että mullekin on vielä joku. Tiedän sen kyllä, mutten usko sitä. Mutta en mä osaa alottaa mitään uutta. Kaikki kaatuu, useimmiten mun takia.
Mulla on enää pari terapiakertaa jäljellä, ja ajatukset on vähän sekavat. Oon odottanut yli vuoden sitä et saisin lopettaa terapian. Mutta nyt oon alkanut miettiä, et miks haluun lopettaa ku toi on kuitenkin ilmasta. Miksen vaan vaikka vaihda terapeuttia? Mutta sit kaikki pitäis taas selostaa uudelleen. ehkä sen takia en jaksa. Toinen syy uskoa lopettamispäätökseeni on se, että mulla on oikeesti ollu pitkään asiat paljon paremmin. Miksi pitäisi väheksyä itseään ja olettaa että kohta kuitenkin menee huonosti?
Kolme pientä sanaa.. ne mä haluaisin kuulla yhä R:n suusta. Oon pettynyt siihen, että se tosissaan on sen tytön kanssa, ollut yli vuoden.
Tänään vaahtosin työkaverille siitä, että suhdetta pitäis arvostaa enemmän. Siis pitkää suhdetta, jonka aikana aletaan jo miettiä heittääkö siinä vaan nuoruutensa hukkaan. Miksi pitää aina haluta enemmän, miksei voi vaan tyytyä siihen mitä on..kaikki ei kuitenkaan löydä välttämättä nelikymppisenäkään ketään kenen kanssa toimisi pitempään. Kaveri on heittänyt läppää siitä, kun en löydä ketään. Vitsille nauran, mutta sisällä kohahtaa. Niin, oon yksin, ja se tuskin tulee muuttumaan pitkään aikaan. Ainakaan niin kauan kun mä kaipaan jotakin jota en voi saada.
Ystävänpäivä tulee, ja mä vietän sen ystävien kanssa. Eikä siinä mitään. Tuntuu aika paljolti siltä etten oikeasti haluaisikaan seurustella nyt. En osaa kuvitella itseäni kenenkään kanssa, eikä mulla olisi aikaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti