Musta tuntuu, että kuvani musta itsestäni ja arvostukseni itseäni kohtaan muuttui viikon aikana paljon. Tai ehkei viikon, vaan paremminkin viimeisten 4-5 päivän aikana. Olen myös pitkään kirjoittanut, etten mä vaan voi löytää enää ketään. Ei ole ketään, joka täyttäisi paikan mun elämässä, joka olisi parempi kuin muut. Kelpaisi mulle, ja mä kelpaisin hänelle.
Keskiviikkona kaikki muuttui. Siihen asti me oltiin oltu kahdestaan, mietitty miten kivaa olisi tutustua uusiin ihmisiin. Mä en tosiaan tiedä mitä tapahtui, me oltiin baarikadulla ja vasta hetki sitten uusi suomalainen kaveri oli kysynyt lähdetäänkö miesten perään. Vastasin, etten halua mitään lomaromanssia tältä reissulta. Hetkeä myöhemmin meidän pöytään, mun viereen purjehtii hauskannäköinen mies, joka vaan tervehtii meitä ja alkaa pälpättämään. Porukan eniten englantia puhuvana aloin hölistä tyypin kanssa, tajuamatta ihan mitä tässä tapahtuu. Heti vaan synkkas koko ihmisen kanssa niin täydellisesti. Hymyilevä, aurinkoinen, ruskea ja komea - ja vanhempi mies. Hetken juteltuamme mä huomasin miettiväni vain, minkä ikäinen mies on. Yritin jättää ajatuksen taka-alalle ja vain fiilistellä, jutella yksinäisen reppureissaajan kanssa ja tutustua.
Sunnuntaina itkin ja mies piti mua tiukasti. Tiesin, että niin kävisi ja silti halusin olla miehen kanssa. Se oli vaan ihan liian ihanaa ja täydellistä että olisin voinut ajatella fiksummin. Ihan niin kuin noin lyhyessä ajassa voisi muka tuntea ketään, vielä kun puhutaan eri kieliä? Aluksi musta tuntui, että tää vaan piristää mua, saa mut uskomaan taas siihen että mäkin löydän jonkun. Mutta sitten tajusin, että mua viedään. Mä en sano itkeväni silmiä päästäni aamusta iltaan, mutta kyllä mä mietin miestä jatkuvasti. Mä en voi unohtaa, en halua unohtaa. Toivon, että me tavataan vielä, mistä oli pientä puhetta... mutta en usko niin käyvän.
Täydellinen lomaromanssi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti