Kaipaan toisinaan kirjoitusharrastustani. Kaipaan luovuutta minussa, ja sitä tunnetta kun saa purettua tunteita tekstiin. En vain osaa enää. Ei mulla ole inspiraatiotakaan.
Tänään hermostuin teini-ikäiseen pikkusiskoon, joka itki pieleen menneitä hiuksia kotimatkalla kampaajalta. Huudahdin, että en minäkään itke ja valita kovaan ääneen, vaikka olen väärässä (ja surkeassa) koulussa, jonne en jaksa herätä aamuisin, ja poikaystäväni (kai häntä voi siksi sanoa?) asuu noin kolmen tuhannen kilometrin päässä täältä. Tajusin hetkessä, miten pahoin voinkaan mm. näiden asioiden takia.
Ja silti jatkan vapaaehtoisesti tässä etäsuhteessa: en halua ketään muutakaan. Jokainen päivä on yksi askel lähemmäksi joulua, kun tapaamme taas. Jokainen päivä on pieni taistelu pääni sisällä jatkaa eteenpäin. Ainoa asia, joka pitää mut järjissäni, on saliharrastukseni. Se on valehtelematta se juttu, joka pitää mielenkiinnon huomisessa.
En mä unohda Miestä hetkeksikään. Hän on kokoajan mielessäni. On niin paljon asioita, joista haluaisin hänelle kertoa, mutta sitten kun meillä on se pieni hetki illalla ruudun välityksellä, en osaa pukea kaikkea sanoiksi. Kerron, miten on ikävä, mutta se ei ole sama kuin kertoa se, miten musta tuntuu että me etäännytään päivä päivältä toisistamme vaan enemmän. Pelkään, että kun vielä kaksi kuukautta kuluu, hän on mulle kuin ventovieras. Tuntuuko hänestäkin tältä?
Pelkään hetkittäin, että hän tulee tänne jouluna kertoakseen, että on tavannut jonkun toisaalla. Tai että ei pysty sitoutumaan, ei kestä odotusta ja pitkää välimatkaa. Toisaalta pelkään, ettei meillä oikeasti olekaan mitään yhteistä. Ettei meillä ole keskusteltavaa ja yhteisiä arvoja, vaan pelkkä halu jostain syystä olla toisen kanssa. Enhän minä edes tunne vieläkään Miestä täysin. Päässä pyörii monenlaista: minkälainen ihminen hän on parisuhteessa, mitä hän ajattelee yhden illan jutuista, miksi hän ihastui juuri minuun. Onko hän sitoutuvaa tyyppiä ollenkaan, ajatteleeko hän meidän mahdollista tulevaisuutta ja jos, mitä hän näkee?
Kaipaan kai jonkinlaista vahvistusta. Muistot siitä, millaista oli hänen kanssaan täällä Suomessa, ovat häilyväiset. Kun viikkoja kuluu lisää, muistot hapertuvat entisestään. Mies ei ole sanoissaan turhan monipuolinen, eikä ainakaan kun puhutaan tunteista, seksistä, mistään vähän pintaa syvemmällä olevasta asiasta. Hän tuntuu olevan herkkä ja tunteellinen sisäpuolelta, mutta sinne ei helposti pääse. Haluaisin kai vain kuulla iltaisin enemmän vahvistusta sille, miksi hänellä on ikävä, mitä hänellä on ikävä. Että hän on ajatellut minua aamulla herätessään, työpäivän läpi ja illalla ruokaa laittaessaan, ja on iloinen kun saa taas jutella mun kanssa. Haluaisin kuulla hänen äänensä, mutta kaikki viber/skype/whatever 'treffit' ja ehdotukset on menneet pieleen ja sitten vain sivuutettu. Mietin, haluaako hän edes kuulla mun ääntäni, vai tulisiko siitä vain enemmän ikävä - missä mättää? En jaksaisi koko ajan muistutella asiasta, en halua olla rasittava. Tuntuu tämän ja välillä muidenkin asioiden suhteen, ettei hän puhuisi aivan sataprosenttisen suoraan minulle. Ja se häiritsee. Jos hän välittää, miksei hän olisi suora?
Juuri nyt elämässäni kaipaisin niin paljon haleja, rohkaisevia sanoja, suukkoja ja toisen läsnäoloa. Huomaan viikko viikolta, miten passivoidun lisää. Tällä viikolla en ole päässyt kolmeen päivään kouluun - maanantaina lähdin oltuani tunnin, tiistaina nukuin pommiin enkä jaksanut mennä myöhässä. Tänään heräsin ajoissa, mutta kun oli aika lähteä, en vain kyennyt. Menin takaisin sänkyyn nukkumaan.
Etäsuhteessa pienetkin asiat merkitsevät. Ne pienet asiat on niitä suuria, kaikki mitä meillä on silloin kun olemme erossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti