väsymysavautuminen

Jokin on pielessä. Minua itkettää, väsyttää, ja tekee mieli karkkia. Olen syönyt varmaankin liian vähän hiilareita. Kaloreissa olen pysynyt samassa kuin aiemminkin, joinain päivinä ehkä tullut syötyä vähän vähemmän. Mutta pääsääntöisesti samoin kuin ennenkin.

Koulukin ottaa päähän, ja töissä käyminen. Kaikki väsyttää. En ole tällä viikolla jaksanut nousta aamuisin kouluun - tai olen noussut, mutta kun lähtö on lähestynyt, olen mennyt takaisin nukkumaan.

Mietin, miksi saan aina näitä pakkomielteisiä puuskia muuttaa kehoani. Ymmärrän kyllä tarpeeni ja haluni palata siihen noin kuudenkymmenen kilon painoon, sillä olen oikeasti lihonut. Mutta kun painoa on pari kiloa pudotettu, alkaa kaipaamaan enemmän. Huomaan selaavani aamusta iltaan Instagramin kuvavirrassa naisia, joilla on isot treenatut peput, sixpäkki, ihanat reidet ja niin edelleen.

Liikunta tuo iloa, liikunta on iloa ja energiaa. Tykkään käydä salilla, tykkään saada tuloksia. Inhoan sitä, miten arvostelen peilikuvaani. Liikaa reisissä, vähän vielä pois vatsasta.

Olen tällä ja viimeviikollakin (tunnustan) odottanut lauantaita ja mässypäivää kuin kuuta nousevaa. Onko se normaalia? Ei. Se tarkoittaa, etten pidä siitä, miten syön arkena. Kaipaan herkkuja ja lasken miltei tunteja vuorokaudessa siihen, kun saan taas survoa suuhuni kaloripitoisia ruokia. Se tarkoittaa myös sitä, että syön mahdollisesti liian kevyesti. Ehkä liian vähän hiilihydraattia, tai ehkä juuri minun kehoni tarvitseekin hitusen verran enemmän rasvoja.

Yksi tyttö kirjoitti blogissaan, että "count nutrients, not calories". Se sai nämä ajatukset heräämään toden teolla mun päässäni. Miksi kituutan, lasken kaloreita, kärvistelen ja itken kun vaikutan ymmärtävän kuitenkin, mistä hyvä ruokavalio koostuu? Päätinkin olla ainakin pari päivää laskematta kaloreita. Ehkä jopa koko ensi viikon. Ja otan höllemmin: aina voi syödä yhden ruisleivän vielä iltapalaksi. Varsinkin, jos on vähän nälkä. Mitä sitten, että päivän "energiat on jo syöty"?

Kun aloitin jälleen kerran tämän prosessin ja elämäntapamuutokseni, sanoin itselleni, että teen tämän ensisijaisesti terveyteni takia. Haluan, että painonnousuni pysähtyy. Haluan palata entisiin, hyviin mittoihini. Haluan olla terve ja näyttää hyvinvoivalta, kauniilta, hoikalta. Sitten palasin taas samaan vanhaan kaavaan: 150% tai ei mitään. Kaikki tai ei mitään. Päätin, etten ole se, joka lipsuu. En ole se, joka luovuttaa. Enkä se, joka jättää hommat puolitiehen. Ja tässä sitä taas ollaan.

Terveyden kannalta pitäisi pystyä ajattelemaan asioita pitkältä kantilta. Jos en tänään mene salille, tai syön vähän enemmän normaalia, terveellistä ja monipuolista ruokaa, se ei ole maailmanloppu. Jos mulla on kaamea karkinhimo ja syön 50-100 grammaa karkkia, sekään ei ole maailmanloppu. Mun täytyy olla hyvä ja ymmärtäväinen itseäni kohtaan ja kuunnella kehoani. En voi piiskata itseäni ja kroppaani siitä, että se toimii normaalisti - luonnollisesti kalorivajeiden seurauksena.

Nykyään joka toinen tuntuu treenaavan tietään kohti kisalavoja, ja kaikkialta pursuaa blogeja ja instagram käyttäjiä, jotka hokevat, että "makeanhimoon mulle riittää ihan paprika, kun se on niin makee" tai että "en vaan kaipaa enää sokeria yhtään!! siis hirveetä myrkkyä". Viedään kehoa äärirajoille - jotkut tekevät sen keholle suotuisin tavoin, toiset kituuttavat itseään vuosikaudet ja vaan sivuuttavat mieliteot, vaikka kroppa huutaa lisäenergiaa.

Ei, se ei vaan ole se mitä mä haluan. Haluan voida hyvin, henkisesti ja fyysisesti. Mutta haluan myös pudottaa painoani. Nähtäväksi jää, onko molempien saaminen mahdollista...

Syömishäiriöstä ei koskaan pääse eroon, se vaan on hetkittäin helpommin hallittavissa. Toisinaan se nostaa päätään ja mennään taas aivan liikaa äärirajoille. Mutta mä taistelen vastaan ja pyrin omaan hyvinvointiini. Piste.

 

 Mun elämä tuntuu niin raskaalta, väsyttävältä. Vaiken edes jaksa nousta kouluun. Mikä niitä voimia vie? Tein masennustestin. Sain neljätoista pistettä. Diagnoosina toistuva masennus, en todella voi leikkiä hyvinvointini kanssa yhtään.