ajatuksia ihastumisesta, odotuksista ja seksuaalisuudesta

 
Haluaisin seurustella, kai. Tai ainakin ihastun kovin helposti, ja alan haaveilla, minkälaista tuon tai tämän pojan kanssa olisi tapailla. Lähes aina hieman juteltuani ihastukseni kanssa, mua alkaa ärsyttää. Jokin piirre tyypissä on jotenkin hölmö, tyhmä, lapsellinen, ärsyttävä, tai kenties jopa liian "aikuismainen". En mielestäni aseta miehille kriteereitä: kunhan ihastun erilaisiin ja -näköisiin ihmisiin. Tietysti mulla on tiettyjä mieltymyksiä. Pidän tunteellisista ja ehkä jollain tasolla syvällisistä tyypeistä, jotka ymmärtävät asioita ja juttelevat mielellään myös ei-niin-arkipäiväisistä asioista. En kuitenkaan ainakaan tietoisesti vaadi jätkältä tiettyjä asioita kuten tiettyä pituutta, lihaksikkuutta, työllisyys/opiskelutilannetta, tietynväristä tukkaa tms, jotta voisin ikään kuin harkita tätä.

En ymmärrä, miksi ihastukset alkaa ärsyttämään. Luonko liikaa ennakkoon mielikuvia ihmisistä, jotka sitten särkyvät? Vai ärsyttääkö pojat nyt ylipäätään. Moneen kertaan olen myös miettinyt, että jos tapaisin jonkun kivan tytön, voisin kyllä tapailla sellaistakin. Ehkä oon saanut tarpeekseni miehistä hetkeksi. En tiedä. En sano, että olisin biseksuaali tai mitään - en ole koskaan sanonut. En jaksa miettiä, mihin luokkaan minä kuulun. En ole koskaan seurustellut tytön kanssa, mutta voi että olen ihastunut ainakin kahteen, ellen kolmeenkin ihanaan naiseen (ja hupsis, pussaillutkin heidän kanssaan). Tytötkin on ihan kivoja, mutta koskaan niistä jutuista ei ole tullut suhdetta tai mitään. Miksiköhän? Onko se vain niin, ettei tytöt kiinnosta kuitenkaan niin kuin pojat? Tyttöjen kanssa oleminen ja pussailu tuntuu erilaiselta. En osaa kuvata, millä tapaa. Osan kanssa se tuntuu ehkä enemmän kaverilliselta hömpötykseltä, toisen kanssa kehon valtaa sama kutkutus kuin pojan kanssa pussaillessa.

Seurustelun suhteen olen kuitenkin melko varpaillani. Se tuntuu epärealistiselta, mutta se olisi kivaa. Tällä hetkellä tuntuu, etten ole vieläkään valmis ja kypsä suhteeseen. Tuntuu, etten ole tarpeeksi itsenäinen ja että vaan roikkuisin toisessa, jos seurustelisin. Olen mielestäni myös niin lapsellinen toisinaan kaikkine riitoineen kotona ja "ongelmineni". Joskus kyseenalaistan tätä ajatustani. Miten niin olen lapsellinen? Ei kotona edes tule niitä lapsellisia riitoja, niin kuin joskus ehkä vielä vuosi sitten. Olen iso ihminen, ja osaan hoitaa asiat nykyään paremmin kotona. Enkä vatvo asioita kuten ennen, ja tee kärpäsestä härkästä. Joten miksi kuvittelen, että olen yhä naiivi ja samoja asioita märehtivä pikku lapsi. Luulen pelkääväni, että olen jotenkin sairas vieläkin, ja suhteessa keskityttäisiin vain minun ongelmiini. Ja että toinen olisi kypsempi kuin minä. Niin kuin se taisi mennä R:än kanssa...

Ankka on yhä mielessä. Ei sitä kyllä kiinnosta minä, sehän on varmaa. En kuitenkaan haluaisi, että asia on näin. En haluaisi jaksaa uskoa, kuitenkin kun uuden vuoden tapahtumat toistuivat vappuna. Ajattelen Ankkaa melko usein, ottaen huomioon, ettemme juurikaan juttele edes fb:ssä. Eikä me nähdä ikinä missään... Tuntuu, että kuljen kaikkialla vaan vihreä valo päällä, että hei täällä on sinkkutyttö joka etsii ihmistä jonka kanssa synkkaa. Se tuntuu säälittävältä. En mä jaksa etsimällä etsiä, kun en usko että sillä tavalla voi löytää toisen. Ja sitten ajattelen Ankkaa. Jossain välissä saatan ihastua taas johonkuhun, mutta joko jokin piirre saa mut kyllästymään pian. Tai sitten me ei juurikaan jutella ja tutustuta ikinä ja mun vatsanpohjassa on perhosia kun törmään tähän ihastukseen sattumalta. Kuten lauantaina, eräs J tuli asiakkaakseni yllättäen ja kyllä sekin varmaan huomasi miten mun hymy levisi korvasta toiseen huomatessani sen. Mutta ei sekään varmaan olisi muntyyppinen, jos me oikeasti alettaisiin tutustua. Tai, kuka tietää. Mutta pysyn aika skeptisenä sen suhteen, että me koskaan juteltaisiin sen kummempia kuin mitä tulee koulujuttujen tai satunnaisten törmäyksien yhteydessä juteltua.

-viulu

ps. olin ennen aika räväkkä ja nyt oon aika beige ja en mä tiedä kai tylsä. niin sitä vaan että miten minunlaiseeni kukaan kiinnittäisi erityistä huomiota?.