VAROITUS!!! Voimakkaan ärtymyksen vaikutuksen alaisena kirjoitettu postaus! Saattaa sisältää huikeita ylilyöntejä ja sekavaa oman mielipiteen "perustelemista".
Miten kundi, jonka piiritykseen kyllästyin hyvin pian vähän tutustuttuani, voi vieläkin olla mun elämässä? Tämä poju tuntui ihastuneen muhun siinä vaiheessa, kun minä (sekä hän) olin lyönyt rukkaset tiskiin. Kaiken lisäksi hän itse totesi, ettei "osaa olla mun kanssa", vaikka ei kyennyt edustamaan sen vertaa omaa sukupuoltaan että olisi vaivautunut oikeasti tapaamaan mut elävänä, viemään mut kahville tai elokuviin tutustumaan. Vaikka väitti haluavansa tutustua.
Kun molemminpuolinen yhteisymmärrys asiasta oli saavutettu, toivoin ja uskoin hänen jättävän minut rauhaan. Vaan ei, viestittely jatkui. Ja viestittelyn mukana tunteet kuumenivat. Eikä siihen hyvään suuntaan. Mitenköhän monta riidantapaista keskustelua mekin ollaan vaihdettu, vaikkei olla yli puoleen vuoteen nähty ollenkaan? Miten se on edes mahdollista?! Meidän keskinen suhde muistuttaa toisiinsa kyllästynyttä avioparia asumuserossa. Pariskunta ei kestä toisiaan, muttei osaa erota kokonaan, ja sitten piikittelevät toisiaan alinomaa. Ruudun välityksellä.
Tänään kävi taas niin. Tällä kertaa keskustelu alkoi Sinkkuelämän Carriesta: harmittelin Facebook-chatissa, kun Carrie ja Berger aloittivat tauon (tänään mulla oli taas Sinkkismaraton). Totesin, ettei Carrien suhteet ikinä onnistu. Ja minä sekä herra samaistuimme tähän. "Viisaana" huomautin, että toisaalta: kaikki suhteet loppuu aikanaan. Yhtäkkiä tämä perusjukka alkaa jakaa periaatteitaan rakkaudesta. Hän ei ymmärrä miksi seurustellaan, jos kuitenkin tiedetään että ero tulee jossain vaiheessa. Herra hyvä ei siis itse harrasta seurustelua, koska uskoo siihen että kun sitten lopulta ollaan yhdessä niin suhde jatkuu loppuun asti. Mun täytyi tähän väliin kysyä: Miten herra perusjukka ajatteli löytää tämän vaimonsa, jos ei seurustele? Se ei pelaa joka pelkää, ja jos ei pelaa, ei voi voittaa.
Eniten mua ärsytti erittäin karkeajakoinen analyysi, jonka se hätäpäissään yritti musta vetäistä. Herra ihmettelee kuulemma toisinaan, onko meillä tosiaan vain vuosi ikäeroa (samaa minäkin olen miettinyt, vaan toisinpäin). Lisäksi olen kuulemma "'alax olee' -ihmisiä", enkä tutustu ihmisiin vaan säntään suin päin suhteisiin joiden tiedän loppuvan kuitenkin.
Tähän väliin haluan mainita, että minähän haluan naimisiin. Joskus. Mutta juuri nyt mä olen 18-vuotias nuori, eikä tämän perusjukan päähän vaan mahdu se tosiasia. Kaiken kukkuraksi poika halusi lisätä, että "annan oman painoarvon mielipiteillesi, kun tunne-elämäsi tuntuu olevan aika sekaisin aikaisemmista kokemuksistasi... joka ei pakolta ole sun syysi".
Bitch, please! Kumpi tässä oli se muija, kumpi mies?
Eikö elämässä voi edes yrittää elää hetkissä ja pitää kiinni siitä mikä tuntuu juuri nyt hyvältä?
Olenko liian pessimistinen, kun lataan faktat tiskiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti