en ole kirjoittanut. On ollut kiire, ja oikeastaan elämä on kohdellut aika hyvin vuoden 2014 ajan. En olekaan ollut yksin ajatuksineni, ja ehkä olen oppinut jäsentämään niitä itseksenikin.
Kuvittelin, että edellisestä kerrasta olisi paljon pitempi aika. Palatessani blogiini huomasin, että olinkin kertonut jo A:sta ja monista muista elämäni suurista muutoksista: ruokavaliosta, rutiiniksi muuttuneesta liikunnasta ja pääsykokeisiin valmistautumisesta.
Mulla on suoraan sanoen aika juhlallinen olo, kun voin palata tähän blogiin näiden päivitysteni kanssa. Tämä blogi alkoi siitä, kun mun elämäni synkin ja surullisin vaihe nosti päätään. Isoisä kuoli, ja siitä alkoi pahin masennusjaksoni ikinä. Uuden poikaystävän myötä lukiokaverit jäivät, kun en jaksanut tavata heitä enää. Masensi. Istuin kotona tai poikaystävän luona, kävin jotenkuten koulua, viiltelin, tupakoin ja join paljon. Lopulta aloitin terapian ja päädyin suljetulle osastollekin sekä miltei lopetin lukion kesken.
Silloin, yli neljä vuotta sitten, en olisi koskaan edes rohkeimmissa mielikuvituksissanikaan voinut uskoa jos joku olisi kertonut miten tässä lopulta käy. Että minä päädyn yliopistoon opiskelemaan (kyllä!) todella minua sytyttävää tieteenalaa. Opin kutakuinkin arvostamaan itseäni, ja koen, että yhä on paljon opittavaa. En satuta itseäni, en nälkiinnytä itseäni. Mulla on rinnallani mies, joka haluaa auttaa mua kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Hän näkee, ymmärtää ja hyväksyy myös vikani, eikä enää ihmettele että mua silloin tällöin itkettää vähän ilman syytäkin. Olen lopettanut tupakoinnin (toistamiseen, toivottavasti lopullisesti) eikä alkoholi kuulu elämääni enää hallitsevasti niin kuin ennen. Olen onnellinen, uskon tulevaisuuteen. En syö lääkkeitä ja vaikka paniikkikohtauksia tulee silloin tällöin, olen oppinut paljon omista tunteistani ja niiden rauhoittelusta. Eikä se paniikkikohtaus mitään vaarallista ole, kun sen ei anna rajoittaa elämää.
kuva: weheartit.com
Sen olen oppinut, että ylä- ja alamäet kuuluvat myös terveen ja "normaalin" ihmisen elämään. Ja myös sen, että minä olen yhä altis sairastumaan. Se on ehkä sellainen sisäänrakennettu ominaisuus, josta ei täysin pääse koskaan eroon. Olen itseäni kohtaan vaativa, joskus armoton perfektionisti. En vieläkään osaa ottaa kohteliaisuuksia helposti vastaan, Näen yhä peilissä paljon virheitä, mutta alan harkita, että ne ovatkin vain pääni sisällä. Enkä tuijota peiliin enää tuntikausia. Olen myös ihminen, joka stressaantuu helposti, ja kaipaa paljon lepoa ja rentoutumista. Mutta jos osaan ottaa nämä seikat huomioon, pärjään. Minun kohtaloni on omissa käsissäni.
A on tehnyt mulle ihmeitä. Vaikka nuorempana olen luullut jo ensimmäistä poikaystävääni elämäni rakkaudeksi, puhumattakaan toisesta, tämä on jotain aivan muuta. Voisin yrittää kuvailla sitä, mutta en osaa. Se on jotain niin paljon suurempaa. Olen tajuttoman onnellinen ja ensimmäistä kertaa elämässäni haluan oikeasti vakaan, pitkän parisuhteen. Haluan ne huonot päivät ja typerät kinastelut. Haluan tietoisesti työskennellä yhteisen tulevaisuuden eteen, enkä pelkää sanoa sitä ääneen. Me ollaan puhuttu ja sovittukin meidän tulevaisuudesta jo paljon.
Ehkä kirjoitan lähitulevaisuudessa uudelleen. Joku toivoi kuulumisia, ja tämä varmaankin summaa kaiken hyvin yhteen.
- viulu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti