minä olin masentunut

 xdd...

Olin tänään työterveyslääkärillä. Se oli tosi hyvännäköinen arviolta vajaa 30-vuotias mies, voih.. Ja sen piti tietysti kysellä mun masennukseen liittyviä asioita, sillä olin jo hoitajan kanssa puhunut masennuksestani. En antanut työterveysasemalle X potilastietojani, koska en edes tarkkaan tiedä mitä siellä lukee. En halunnut hoitajan ja lääkärin lukevan sieltä, vaan kerroin mielummin itse. Tai niin ajattelin etukäteen.

Lääkärin vastaanotolla olikin yllättävän vaikeaa alkaa avoimesti puhua ihan nollatasolta lähtien sairaudestani. Vieläpä, kun oli tarkoitus kartoittaa työkykyäni/-kyvyttömyyttäni. En halunnut valehdella tietenkään, mutta toisaalta en halunnut antaa liian dramaattista kuvaa sairastamisestani. Jo ennen lääkäriin menoa pelkäsin jotenkin, että mua ei luokiteltaisi työkykyiseksi, sillä olen sairastanut vakavammin pari vuotta sitten ja vielä vuosi sitten oireillut. Ja tietysti tää on yhä tietynlaista kamppailua.

En uskonut että niin kävisi ventovieraalle ja merkityksettömälle henkilölle puhuessani, mutta itku puski tietään ulos kurkussa ja kyynelkanavissa. Yritin vain nieleskellä äänen värinää ja kyyneliä, enkä ymmärtänyt miksi se itkettää tuollaisessa tilanteessa. Inhottavimmalta tuntui kysymykset siitä, olinko itsetuhoinen, ajattelinko itsemurhaa, suunnittelinko sitä, miksi jouduin osastolle.. ym ym. Sataprosenttinen totuus olisi ollut että minähän yritin yrittää itsemurhaa. Siksi jouduin osastolle, tai enemminkin pääsin. Mutta jostain syystä en pystynyt sanomaan sitä. Myönsin että olin itsetuhoinen, ja suunnittelin itsemurhaa. Ja senkin kierrellen. Lääkäri ei katsonut juurikaan silmiin vaan tuijotti itsepintaisesti tietokoneensa näyttöä, ja ymmärrän hyvin. Koko huoneessa tuntui olevan sellainen kiusallinen jännite.

Loppua kohden mua vaan vähän nauratti. Ensin mun piti kääntyä selkä lääkäriin päin, jotta hän tarkistaisi selkänikamiani tai jotain. Lääkäri ei tohtinut pyytää mua riisumaan hupparia, joten ehdotin lopulta itse sitä, sillä tuskin sen läpi olis mitään tuntenut. Jäätävä heppu! Sitten se vaan nosti mitään sanomatta paitaa ja jatkoi tunnustelua alaselästä. Yleensähän lääkärit vähän puhuu samalla mitä ne tekee, eikö? Ja mun piti vielä kumartua venyttämään lattiaa kohti ja pyllistellä sille komeelle lääkärille hahah. Lopuksi mun piti maata selälläni tutkimuspöydällä ja lääkäri kokeili kuinka pitkälle mun jalat taipuu ylöspäin ikään kuin mun vartalon päälle :D ja se heilutteli mun jalkoja ja väänteli ja käänteli niitä ja mä vähän naurahdin siinä mutta se vaan pysy jäätävänä :D

Ylläri pylläri, minä olen työkykyinen. Mulla on nyt vakituinen työpaikka, ja syksylle suunnitelmissa ulkomaanmatka kaverien kanssa. Jos nyt vaan jaksais lukea ja pusertaa noi ylppärit ohi, niin kaikki ois todella mukavasti. Elämä rullaa eteenpäin ja vaikka menneiden muistelu välillä saakin mielen vähän maahan, ei se estä mua elämästä nyt paremmalla temmolla:)

 

 tavallaan kaipaan tätä tunnetta, toisaalta taas pelkään että pilaan kaiken

jos tapaan jonkun, kuten aikaisemminkin..ahdistun tms.