Menin aamulla outoon paniikkiin. Siinä tilassa kirjoittelinki tänne. En mä oikeen tiedä mikä muhun taas iski, mutta tuntu että koko maailma on taas mua vastassa. Että mä tuun hulluks ellen jo ole. Kuvittelin että oon sairas, että mulla on jotain kontrollifriikkijuttuja kun hermostun välillä kun esim leiväntekovälineet jätetään pöydälle lojumaan.
Osa taas oli totta. Se osa, etten jaksais käydä terapiassa. En tiedä mitä huomenna taas puhun siellä. Tavallaan pitäisi kai puhua tästä tämän aamun flipautuksesta.
Mun äitisuhde on omituinen. Äidin rooli on mun päässä ja se on läsnä kaikkialla minne meen. Vähän liikaakin. Musta on tullut meidän äitimäinen, enkä oo enää niin riehakas ja oma itseni kuin ennen. Pyrin vaalimaan samankaltaisia arvoja kuin äitini, vaikka kaikessa en todellakaan ole samaa mieltä. Lisäksi vaadin ja rukoilen äidiltä suostumusta kaikkeen mitä teen. Haluaisin, että hän kulkisi perässäni kehumassa ja hyväksymässä aina kun toimin oikein. Jos selitän äidille jotain ja totean perään eiks niin, ja hän ei vastaa niin, saatan ahdistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti